Muurahaiskartta [FIN]

Muurahaiskartta

(Tielinja)

Isoäiti tiesi aina, millainen sää oli tulossa. Välillä hän ei tullut

edes ulos mökistään, paineli vain ristiselkäänsä, makasi kirjavilla,

seudun roskalaatikoista kerätyillä tyynyillään ja vaikersi:

Kylmää tulee. Siinä mökissä oli kaikkea. Korkeaksi sijatulla ja

appelsiininkeltaisella tekoturkiksella peitellyllä vuoteella istui

kaljuuntuneita nalleja ja käsipuolia nukkeja, joista yhdeltä

puuttui silmä ja toiselle oli joku piirtänyt kuulakärkikynällä

arven kasvoihin. Kaikkialla seinänvierustoilla oli pahvilaatikoita,

niihin isoäiti oli yöllisillä retkillään kerännyt rispaantuneita

kankaita, vuodevaatteita ja riepuja, aina vaan työläämmin, niin

että vähitellen lojui kaikkialla sekaisin räsyjä ja verhonkappaleita.

Tuoleja ei ollut voinut käyttää enää pitkään aikaan, niitä oli

jopa vaikea löytää, vain kaksi muodotonta möykkyä oli merkkinä

siitä, että huoneen keskellä oli joskus voinut istua.

Ajan myötä hän ja Suli pingottivat narun halki huoneen ja

ripustivat siihen uusia löytöjään: kuivuneen banaaninkuoren,

koska se kahisi niin kauniisti. Kalebassikurpitsan, yrmeäilmeisen

pallokalan, lehdistä leikattuja kuvia pyykkipojalla kiinnitettyinä.

Ja he piirsivät joka puolelle. He piirsivät seiniin, piirsivät

puoliksi tyhjiin roskiksesta dyykattuihin vihkoihin, joihin oli

54 55

kirjoitettu tuntemattomien oppilaiden nimiä; sivut olivat toisinaan

homeessa, koska niitä oli säilytetty jo vuosikausia jossakin

ummehtuneessa kellarissa, jossa ne vain odottivat Sulin kerran

piirtävän ne täyteen alastomia naisia ja palmupuita. Isoäiti piirsi

valonappuloiden ympärillekin nauravia ihmiskasvoja ja seinille

pitkiä kukkivia versoja, värikkäitä kasveja, apinoita ja kieltään

näyttäviä piruja.

Mökissä oli hirvittävä löyhkä, siellä käytiin yleensä vain

nukkumassa, asuimme pääasiassa puutarhassa, joka levisi silmänkantamattomiin

alaspäin pitkin jyrkkää vuorenrinnettä.

Kunhan vain et mene tielle, hän kielteli, pikemminkin tottumuksesta

kuin ankarasti, ikään kuin se olisi ollut suurin vaaran

lähde ja hän tuolla yhdellä varoituksella olisi suoriutunut monen

päivän osalta isoäidin tehtävistään: Jos meet, väännän sut

solmuun. Siitä, mitä päivän mittaan söin tai päälleni puin, hän

ei juuri huolta kantanut. En nähnyt hänen itsekään koskaan peseytyvän:

päässään hänellä oli aina värikäs huivi, jalassa tossut

kesät talvet, ja nilkkoja peittivät alituiseen suuret rupiset haavat.

Katselin hänen jalkateräänsä, kun hän Sulin kanssa kaivoi

savimonttua: harmaa kura pursui hänen pitkien varpaittensa

välistä, niissä oli mustanpuhuvat kynnet. Suli sai kahdessa päivässä

valmiiksi uunin, siitä lähtien pystyimme polttamaan kaiken

mitä saimme tehtyä.

– Voiko siinä paistaa? kysyin. Isoäiti ehkä älysi siitä, että

minulla oli nälkä, sillä hän vinkkasi leuallaan kohti puutarhan

siimestä: – Syö manteleita. Ja onhan siellä karhunvatukoita.

Hänen elämänkumppaninsa Suli kävi siellä tuskin kääntymässä,

häipyi välillä viikoiksi ja toi sitten aina mukanaan säkin,

jonka sisältöä he sitten talon seinustalla kyykistellen yhdessä

sortteerasivat. Isoäidillä oli ollut äitini lisäksi toinenkin lapsi,

mutta tämä oli kuollut nälkään, ainakin sukulaiset kertoivat

niin. Että äidilleni oli aikoinaan syntynyt Rudi-niminen pikkuveli,

joka oli kahden vuoden iässä kuollut punatautiin ahmittuaan

nälissään itsensä täyteen raakoja aprikooseja.

En uskaltanut koskaan kysyä asiasta, kammosin koko punatauti-

sanaa ja pelkäsin myös isoäidin ajoittaisia maanisia raivonpurkauksia,

kun hän paiskoen karjui kirouksiaan vuorenseinämän

kaikua vastaan: Tulis tauti ja tappais.

Kerran hän häipyi useammaksi päiväksi. Mieleeni tuli äiti,

jota en ollut nähnyt lähes kolmeen viikkoon; varmaan tämä oli

mennyt taas synnyttämään vuorollaan olevaa kuollutta pikkusisarustani

haudatakseen sen sitten saman tien, niin että vain

vähitellen kutistuva vatsa muistuttaisi luvatusta pikkuvauvasta.

Tai isä, joka siihen aikaan kierteli ampumatelttansa kanssa rajaseudun

kyliä ja joka ajoittain aina suureen ääneen ilmaantui

häipyäkseen taas yhtä nopeasti.

Istuin puutarhassa maassa ja koetin ottaa selvää muurahaisten

poluista. Isoäiti ja Suli olivat jo vuosia piirtäneet karttoja

koteloitaan raahaavien armeijoiden reiteistä, ihan kuin he olisivat

halunneet ennustaa mustiksi viivoiksi venyneistä kulkueista

56 57

niin kuin toiset käden viivoista tai kahvinporoista. Kartat he

kiinnittivät nastoilla vajan ulkoseinään, jossa niitä suojasi jonkin

verran keltaisella levyllä jatkettu räystäs, mutta sittenkin ne

alkoivat kupruilla ja itkivät sateessa mustia raitoja.

Siinä istuessani ja karhunvatukoiden mustaamia jalkapohjiani

katsellessani mietin, että lähtisin sukulaisten luo Újpestiin.

Tiesin osoitteen, mutta en sitä, miten perille pääsisi. Päästyäni

alas vuorelta nousin raitiovaunuun, joka meni suurelle aukiolle.

Tiesin, että sieltä piti jatkaa bussilla, mutta en tiennyt, millä

niistä. Kysyin kaikilta reittiä Újpestin tavaratalolle, sillä sieltä

tiesin jo tien sittemmin puretulle alueelle, jossa oli pelkkiä yksikerroksisia

taloja ja jossa jokaisessa maapohjaisessa pihassa oli

neljän-viiden perheen pyykit kuivumassa. Sekin oli pitkä talo,

pihalla oli voin värinen Ladan raato ilman pyöriä, viimeiseen

oveen oli ripustettu rikkinäinen kyltti ”syljeskely kielletty”. Siihen

piti koputtaa.

Oli jo myöhä, kun ehdin perille, bussin päätepysäkillä olin

ainoa matkustaja. Sisällä oli sakea savu ja katetun pöydän ympärillä

ainakin kymmenen ihmistä.

– Se on Sanyin tyttö, sanoi yksi naisista ja tuli minua vastaan

tuolin selkämysten takaa saatellakseen minut taemmas. Miehet

lauloivat kovalla äänellä, yhden rystysiin oli tatuoitu nimi Erzsi.

Yllättäen hän katsoi minuun ja karjaisi sitten savuun:

– Ja nyt lauletaan ”Isä-kultaani parempaa ei löydy koko maailmasta”.

Hän aloitti laulun, nainen taas työnsi minua takaraivostani

pidellen keittiöön, jossa kysyi:

– Oletkos syönyt?

Pureskelin kanankoipea ja kuuntelin laulamista. Välillä he

riitaantuivat, niin että olisi voinut luulla heidän kohta tappelevan,

mutta pian he jo jatkoivat rauhallista rupatteluaan. Yksi

kultahampainen, pitkätukkainen nainen tuli ja alkoi ojennella

lautasia ylitseni.

– Oletkos huomannut Ida, millainen tämän lapsen pää on?

Hiuspohjani oli kihelmöinyt jo useita päiviä ja kun raavin

sitä, siitä irtosi isoja kellertäviä kappaleita. Niiden tilalle muodostui

rupea, niin kuin polven tai kyynärpään nirhaumiin.

Samaan aikaan kun juhlinta muuttui yhä meluisammaksi,

naiset kaatoivat lämmintä vettä vatiin ja pesivät pääni, sitten

hieroivat siihen jotakin kamalan pahanhajuista. Silmiäni kirveli,

mutta se tuntui samalla hyvältä, sillä se lievitti piinaavaa kutinaa,

josta tulomatkalla bussissa yritin päästä eroon raapimalla

yhtenään päätäni isoäidin kammalla. Siitä puuttui piikkejä.

Sitten he sijasivat minulle vuoteen keittiön laverille ja sulkivat

oven. Välillä joku tuli sisään, välillä taas poistui, ja minä kuuntelin

puoliunessa vielä pitkään ulkoa kantautuvaa keskustelua.

Ei se Rudika siihen kuollut. Se oli heikko.

Joku kertoi, että isoäiti oli valokuvannut ruumislaudoilla

maannutta kuollutta lasta ja vaikertavien sukulaisten mitä suurimmaksi

hämmästykseksi jopa kyykistynyt hameen helmat

58 59

ylös käärittyinä arkun viereen, ei kuitenkaan hyvästelläkseen

vainajaa tai antaakseen viimeistä äidillistä suudelmaa kalvenneille

pikku kasvoille, vaan saadakseen oikeasta kulmasta tuon

taiteelliseksi aikomansa kuvan. Siihen aikaan kamera oli harvinaisuus,

mutta hän ei antanut myydä sitä sittenkään, kun hänet

oli jo heitetty ulos joka paikasta ja hänen oli ollut pakko muuttaa

mökkiin vuorella.

– Hulluhan se on ollut aina, totesi asiasta johtopäätöksenä

yksi käheä-ääninen mies, ja kyllä ne sen Sulinkin ennen pitkää

nappaavat.

Yöllä heräsin siihen, että peräaukkoani kutisi sietämättömästi.

Raavin sitä, mutta mikään ei auttanut. Sitä jatkui päiväkausia:

kutina herätti aamuyöstä, sitten kuuntelin isoäidin

kuorsausta saadakseni vielä unen päästä kiinni ennen aamua.

Sama meno jatkui nytkin, makasin jonkin aikaa valveilla pimeässä,

kuuntelin huoneesta kantautuvaa kuorsausta, kunnes

rohkaisin itseäni ja pujahdin kadulta kantautuvassa kelmeässä

valossa huoneeseen. Siellä oli pimeämpää, alhaalla olevan kaihtimen

takaa kuului varhaisen bussin ääni. Sinne tänne vedeltyjen

huonekalujen välistä pujahdin avattavalle senkille, jonka

yläpuolella seinällä roikkui suuri, värikäs Marian kuva.

– Ida-täti, kuiskasin pimeässä.

Seisoimme keittiössä, minun piti olla ihan kummallisessa

asennossa. Pikkuhousut alas laskettuina kumarruin eteenpäin

ja pidin nilkoista kiinni samalla kun setäni vaimo tarkasteli

huolellisesti peräaukkoani keittiölampun suttuisessa valossa.

– Saatana niitä kaikkia, että ne kuolo korjais, hän totesi.

Hän leikkasi veitsellä ohuen kaistaleen pyykkisaippuasta ja

käski minun kääntyä mahalleni.

– Vähän se kirpasee, mutta antaa niille kyytiä. Tätä ne inhoo,

ja valkosipulia. Sitten hän työnsi saippuapalan sisään kuin

jonkin supon. Tunsin kauheaa, sietämätöntä kipua, kovempaa

kuin ehkä koskaan elämässäni. Piehtaroin nyyhkyttäen laverilla

varmana siitä, että kuolisin, että tämä oli itse kuolema, kaikki

sisuskaluni palaisivat ja muuttuisivat tuhkaksi, niin kuin joku

johon salama iskee, vaikka Suli aina toivoikin, että siihen iskisi

taivaan tulikivi. Ukonilmalla se meni ison mantelipuun alle ja

katseli sieltä salamointia, ja isoäiti taas karjui sille sisältä: se oli

heidän leikkiään.

Tuska hellitti aamuun mennessä, mutta kakkaamista en

kestänyt. Ida-täti pakkasi mukaan lihaa ja perunoita, ja Dodósetä,

jonka nenä oli murtunut hänen harrastaessaan nuorena

nyrkkeilyä, kumartui puoleeni ja ilmoitti terveisinä:

– Sano sille isoäidilles, että mä potkin sitä pilluun. Sano Dodólta

terveisiä, hän lisäsi sanomansa merkitystä korostaen, koska

oli tottunut siihen, että Újpestin rajojen sisällä tuo toteamus

aina antoi aivan erityistä painoa hänen sanomisilleen, ja hän oli

varma, että hänen kieroista ruskeista silmistään säteilevä miehinen

arvovalta pitäisi muutoin kaikin puolin kapinoivan äidin

puolen isoäitinikin ottaa huomioon, puhumattakaan siitä nah60

61

juksesta, siitä ontuvasta Sulista, joka ei edes kuulunut sukuun.

Sen oikeaa nimeä ei edes tiedetty, mutta kuulemma sitä

kutsuttiin Suliksi siksi, että se aina muistutti olevansa kouluja

käynyt, ja että sillä oli takanaan kahdeksan luokkaa ja ammattikoulu.

Koskaan ei valjennut, mikä sen ammatti sitten oli, mutta

Suli osasi piirtää mestarillisesti ja opetti isoäidin tekemään saviastioita,

niin kuin sitten myöhemmin minullekin selitti, miten

savi piti työstää ja vaivata niin ettei siihen jäänyt yhtään ilmaa,

koska muutoin se räjähtäisi poltettaessa rikki.

Palasin mökille puolelta päivin. Jääkaappia ei ollut ja jätin

Ida-tädin rasian varjoon puun juurelle, miettien, että olihan siinä

kansi, ei siihen mene kärpäsiä.

Tökin vähän savea, mutta oli kuuma ja monttu oli ihan kuivunut.

Rikoin pari aprikoosin kiveä, mutta kyllästyin siihenkin

ja jatkoin aiemmin aloitettua muurahaisten kartoittamista.

Puutarhaan iski hiostava helle, ihoni oli jo hiestä liukas, tukastani

taas levisi edelleenkin petroolin haju. Makasin montun

reunalla pää vuoteesta tuomallani koinsyömällä tyynyllä ja katselin

yhä synkkeneviä pilviä. Ne kohosivat erikoisen muotoisina

ja vyöryivät kohti, ihan kuin laakson puolelta olisi noussut

meille päin metsäpalon savua. Muurahaiset kantoivat koteloitaan,

kuin niillä olisi ollut jotain parempaa tietoa. Siinä marssissa

oli kuolemaa uhmaavaa päättäväisyyttä. Jos rakensin niille

esteitä oksan pätkistä, ne marssivat yli barrikadien ja kantoivat

kapalolapsiaan turvallisiksi kuvittelemiinsa piilopaikkoihin.

En tiedä, alkoiko jo hämärtää vai oliko lähestyvä ukonilma

pimentänyt taivaan, mutta joka tapauksessa oli jo aika myöhä,

kun näin isoäidin viimein nousevan pitkin puutarhaa toisessa

kädessään kassi ja toisessa epätodellisen harmaa morsiuspuku.

– Piti käydä asioilla, hän sanoi puuskuttaen. Hän meni sisään

mökkiin ja purki tavaransa. Valtava jyrähdys ravisteli vuorta,

ja taivaankannen halkaisi kirkas, kuiva salama.

– Ootkos syönyt? hän huikkasi keittiöstä kahistellessaan

piirongistaan esiin kaivamiaan pusseja.

– Ida lähetti sapuskaa.

– Jaaha, kuittasi isoäiti kysymättä sen tarkemmin, että kenen

kanssa lähetti, ja kumartui uteliaana katsomaan rasiaa, jonka

kannen juuri silloin avasin.

Lohjennut lautanen, jonka päällä lihat olivat, oli kauttaaltaan

muurahaisten peitossa, kuin olisin laittanut pöytään

kukkuravadillisen unikonsiemeniä. Isoäiti puhalteli ja ravisteli

kuoripottuja, ulkona alkoi kohiseva kaatosade, joka rummutti

katon aaltolevyä ja tervapahveja.

– Äitis synnytti, hän sanoi. Poika.

Ravisteltuaan suurpiirteisesti muurahaiset yhdestä koipipalasta

hän ojensi sen minulle:

– Vaan se kuoli. Syö ny, ettei sustakin tuu heikko.